Asuin Savonlinnassa pienoiskerrostalossa 90- luvun lopulla ja jouduin kuulusteluun siitä, montako ihmistä kaksiossani asuukaan.
Silloinen miesystäväni kävi luonani lähikaupungista, jossa hänellä oli oma asunto ja viipyi joskus useammankin yön. Itse kävin tietenkin vastavuoroisesti hänen luonaan, kuluttamassa vettä ja sähköä.
Kerrostalossamme sähkö ja vesi meni silloin talon mittariin ja yläkerrassa asuva ikärouva oli lähettänyt isännöisijälle tiedustelun asiasta. Siitä, että itse olin paljonkin poissa kuluttamasta ei ollut mitään raporttia.
Kyllä kaikissa kerrostaloissa tulisi olla omat vesimittarit jokaisessa asunnossa, että asukkaat voisivat viettää normaalia elämää, vierainensa tai yksin.
Samassa talossa asui toinenkin rouvashenkilö, joka oli sairaalloisen kiinnostunut toisten asioista. Postimme tuli luukusta rappukäytävään, josta jokainen haki omansa. Aloin ihmettelemään pian muuttoni jälkeen, kun kirjeitäni oli avattu. Ennen koskaan sellaista ei ollut missään tapahtunut. Kirjeet oli sitten suljettu teipeillä.
Apu-lehteni sain vasta maanantaisin luettavakseni, ennen se tuli postissa jo torstaisin.
Olin päivisin töissä, joten en päässyt heti postiani noutamaan. Aloin turhautua, kyllästyä ja vihastua.
Pulttasin talon ulkopuolelle oman, lukollisen postilaatikon. Sen jälkeen sain kirjeet ja lehdet ensimäisenä luettavakseni.
Kerrostalo elämä on, sanoisinko värikästä.
Artikkeli Värikästä elämää kerrostalossa julkaistiin ensimmäisen kerran Kiinteistölehti.